Puhe punaisten haudalla Malmilla

Tänään muistamme jälleen 1918 tapahtumia. Tuolloin yli 100 vuotta sitten yhteiskunnan ristiriidat kärjistyivät niin pitkälle, että osa kansasta näki suoranaista nälkää toisen puolen kieltäytyessä kuulemasta hädästä ja puutteesta kumpuavia viestejä.
Usein törmää ajatukseen, että punakaartit päättivät ryhtyä aseelliseen vastarintaan vain poliittisista syistä. Vaikka aatteen palo oli tapahtumien taustalla ja hetki vallankumoukselle otollinen Venäjän tapahtumien takia ja ensimmäisen maailmansodan vielä jatkuessa ja hämmentäessä Euroopan historiaa uuteen suuntaan, oli tapahtumilla myös aineellinen perusta. Sorto, nälkä ja epätasa-arvo olivat ruutia, joka tuolloin räjähti palamaan.
Olen ennenkin sanonut täällä Malmin hautausmaalla, että niin verinen kuin varsinainen sota olikin, eniten katkeruutta jätti jälkeensä se, mitä sen jälkeen tapahtui. Sisällissodan jälkeen tuhansia punaisia, myös naisia, suljettiin Santahaminan vankileirille. Usein heidän rikoksensa ei ollut muu kuin kuulua punaisten joukkoihin, olla naisia ja olla osa unelmaa paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Näitä naisia oli nuoria ja vanhoja, työläisiä, äitejä, siskoja ja tyttäriä.
Santahamina, kaunis saari Helsingin edustalla, muuttui painajaiseksi. Vankileirin arki oli ankaraa: nälkä, taudit ja kylmyys tekivät selviytymisestä vaikeaa. Ruoka oli vähäistä, ja sitä sai vain, jos jaksoi tehdä raskaita töitä. Lepoa ei juuri ollut, ja sairastuminen merkitsi usein kuolemantuomiota. Nämä naiset, jotka kantoivat harteillaan myös sodan häpeän taakkaa, joutuivat kohtaamaan kohtelun, joka vei heidän ihmisarvonsa ja unelmansa. Mutta samalla heissä eli uskomaton voima.
Santahaminan leirillä naisvangit loivat yhteisöllisyyttä toistensa tukena. He pitivät huolta heikommista, jakoivat vähät eväänsä ja kieltäytyivät antamasta toivonsa sammua. Lopulta vain harva näistä naisista kuoli. Heidän selviytymisensä salaisuus oli sama kuin sisällissodan jälkeen perustetun SKP:n. Ihmisten sitoutuminen toistensa auttamiseen, yhteisiin unelmiin ja tavoitteisiin. Se kantoi puoluetta läpi maanalaisuuden vuosien, kunnes se toisen maailman sodan jälkeen 1944 viimein laillistettiin ja pääsi vaikuttamaan poliittisin keinoin.
Historia ei ole mustavalkoinen. Se velvoittaa meitä katsomaan rehellisesti menneisyyteen ja kertomaan sen tarinat, myös ne, joiden muistelu on kivuliasta. Santahaminan naisten tarinat ovat osa suomalaista historiaa. Ne kertovat meille ihmisyydestä ja siitä, miten helposti se voidaan ottaa pois.
Hyvät kuulijat, sisällissota opetti, mitä tapahtuu, kun yhteiskunta jakautuu, kun kuilu kasvaa niin syväksi, ettei ymmärrys enää kulje sen yli. Tänään sekä meillä Suomessa, että maailmalla yhteiskuntien sisälle repeää kuiluja. Mikään ei estä sitä, ettei niiden repeäminen johtaisi yhtä vakaviin seurauksiin kuin 1918. Ei mikään, paitsi meidän kaikkien yhteinen toiminta tasa-arvoisemman ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
Harvojen rikastumisen sijaan tarvitsemme kaikille parempaa elämää. Aseiden sijaan tarvitsemme auroja ja turvaverkkoja. Väkivallankierteen sijaan meidän on palautettava luottamus ja vakaus. Pääoman ahneus uhkaa tuhota ihmiskunnan saavutukset, mutta jakamisen ja yhteisen tulevaisuuden rakentaminen on vielä mahdollista. Tuo mahdollisuus meidän on käytettävä.
TIINA SANDBERG
SKP:n pääsihteeri
Malmin hautausmaalla 26.1.2025